Sitä ei koskaan opi etukäteen edes aavistelemaan, kuinka paljon koiraansa voi ikävöidä.
Ei vaikka ei ole eka kerta kun koirastaan on joutunut luopumaan.
Tuntuu kuin kokonainen aikakausi olisi päättynyt.
Mitä oli aika ennen Miinaa?
Oliko aika ennen Miinaa?
Tuntuu kuin Miina olisi ollut aina ja kaikkialla. Miina on ollut mukana asioissa, joista tuntuu olevan aikaa kokonainen elämä!
No, koiranelämä onkin.
Miten paljon onkaan tapahtunut sen jälkeen kun siskoni ajeli minua vastaan Juvankadulla (minne lie olin menossa isäni autolla) ja punaisen Sierransa takapenkillä heilutti häntäänsä kahdeksankuinen Miina. Se näkyi ihan selvästi siitä etupenkkien välistä. Kati oli innoissaan kertonut tuovansa koiran mukanaan. Ja että se oli tosi suloinen.
Ihastuin Miinaan heti. Ensi silmäyksellä. Ja se oli niin pehmeä ja silkkinen silittääkin.
Ihan käsittämättömän paljon on tapahtunut sen jälkeen.
Ja Miina on jakanut kaiken kanssani.
Yhtään hetkeä ei ole maanantai-illan jälkeen kulunut etten olisi miettinyt, mitä Miina tässä tilanteessa tekisi.
Nyt se nousisi vuoteestaan ja venyttelisi, nyt se odottaisi namia lenkin päälle, nyt se singahtaisi salamana ruokakupilleen pakollisen sadasosasekunnin istumisen jälkeen, nyt se löisi tassulla käsivarteeni että rapsuta hyvä ihminen, nyt se upottaisi kyntensä ranteiden jänteiden väliin vaatien sitä rapsutusta, nyt sen häntä paukkaisi tuohon ovenkarmiin, nyt se hyppisi ilosta kun lähtisimme lenkille, tuohon se aina laittoi viestin muille kulkijoille, tuolla se kävisi tarkistamassa olisiko linnuille tuotu leipää, tuohon se liimautuisi nenästään haistelemaan, nyt se tulisi vauvan vaunujen eteen eikä osaisi varoa, nyt sitä pitäisi kehottaa reunaan koska vastaan tulee pyörä (se ei enää aina näe niitä, on pikkasen sokeutunut), nyt se kieputtelisi jäätyneessä, rosoisessa maassa nautinnosta uristen, nyt se seisoisi etujalat tietokonepöydän päällä (ehdottomasti kiellettyä!) ja katselisi ikkunasta pihalintujen touhuja, nyt se kurmuuttaisi Onnia ja leikkisivät hetken.
Juuri nyt kun kirjoitan tätä se tulisi viereeni, painaisi päänsä reidelleni ja katsoisi syvälle silmiin: saiskos vähän silitystä. Jatkaisin kirjoittamista, Miina tönisi kuonolla kättäni ja kirjoittaminen olisi vaikeaa sillä se nostelisi kättäni näppikseltä kunnes lopulta alkaisin kirjoittaa yhdellä kädellä ja toisen omistaisin kokonaan Miinalle.
Sitten se tarpeeksi saatuaan lähtisi omalle paikalleen nukkumaan, käpertyisi pienelle kerälle rottinkikoriinsa oman tyynyn päälle. Se katsoisi minua aikansa ja kääntäisi sitten kuonon jalkojen viereen ja painaisi silmänsä kiinni.
Hyvää yötä, Miina.
Nuku hyvin ja näe kauniita, ihania Miina-unia.
--------
Olen saanut valtavasti lohduttavia sähköposteja tänne tulleiden kommenttien lisäksi. Alla runo, jonka lähetti gööttilistaystävä Amerikasta.
Although the light of life grows dim,
And I slowly slip away,
I am surrounded by the love I've known,
Each and every day.
We'll be together one day,
And now I know just why.
Although the light of life has dimmed,
Love can never die.
-tuntematon-
Kommentit