Käytiin keskiviikkona moikkaamassa vanhaa työkaveriani ja ystävääni Maijua - ja haistelemassa hevosen tuoksua - luonnonkauniissa Saarikylissä. Kylät on ihan tuossa nurkan takana, vähän Lahdentietä Kangasalan ohi ja sitten muutama mutka, ja ah niin kaukana ovat kaupungin pölyt.

Hyvä syy lähteä maaseutuilemaan oli tallille kolme viikkoa sitten syntynyt orivarsa. On se niin kaunis. Oih! Sitä katsellessa muisti taas miten kivaa oli olla töissä tallilla, jonne syntyi keväisin neljästä viiteen varsaa!

Tämä varsa on kuulemma hyvin itsetietoinen nuori herra. Ja pulleat kyljet paljastivat terveet ruokahalut: natustelee kuulemma jo emänsä kaurojakin pikkupikku hampaillansa!

Tehtiin siinä sitten päivälenkki koirien kanssa ja ihasteltiin luontoa. Maiju teki sillä välin kylläkin töitä. Tässä laitetaan kesälaitumille lähtevälle vuotiaalle evääksi kertaus sen tulevista töistä. Näin niitä ravureita opetetaan (jos joku ei vielä tiennyt)!

Lenkillä ihmeteltiin leppäkerttua, joka oli hra T:n mielestä kyllä aika mielenkiintoinen.

Sitten me nähtiin aika viisas voikukka!

Siellä se kurkkii kyltin takaa, lain suojaama voikukka! (voikukalla on saksaksi hauska nimi: Löwenzahn eli leijonanhammas!)

Nämä ovat villiankkoja. Tai kai ne aika kesyjä ovat, kun ihminen ruokkii niitä talvella. Mutta villejä siinä mielessä, ettei kukaan ei omista niitä. Toisin sanoen niillä on aika hyvin asiat: ruokaa piisaa talven turvaksi ja kuitenkin saa elää niin ankkamaista elämää kuin ankka nyt vain voi.

Onneksi muuten satuttiin paikalle, sillä taas oli keppi joutunut merihätään. Ankat kaakattivat kovasti kun lähestyimme rantaa, ja Onni ymmärsi oitis, mistä oli kysymys: se unohti taas kerran kaiken muun ja lähti vesipelastamaan. Ankat vartioivat Onnin pelastustoimia. Ovat itse niin heppoisia kuitenkin, ettei niiden voimat riitä raahaamaan tajutonta keppiä maihin. Onneksi toimivat sentään hälyttäjinä ja keppi saatiin turvaan. Onni kai ansaitsisi jo pikku hiljaa mitalin, vaikka omien sanojensa mukaan tekee näitä pelastuksia vain, koska hänellä on suuri sydän.

Koko ajan meillä oli sellainen olo, että meitä tarkkaillaan. Ja ketkäs ne siellä kuukuilevat ihanalla rantalaitumellaan!

Sitten hra T tapasi ehdan raviponi Joose Goosen. Joose on siitä erikoinen shetlanninponi, että se ei näyki eikä luimi. Sitä on varmaan pidetty aina hyvin! Hra T pääsi lähempiinkin tuttavuuksiin Joosen kanssa, mutta sinä ei voinut kyllä pitää kameraa hollilla, varmuuden vuoksi olin siinä turvana. Joosen meinaan... Joosen omistaja ja kuski Anna lähti sitten treenaamaan ja puhisi mennessään, että starttiin ei kyllä päästä ennen kuin Jooselta on maha pois! Sinänsä siis tyypillinen rotunsa edustaja, että ruoka maistuu.

Tumppia uskaltautui (Joosen esimerkin rohkaisemana) tapaamaan myös tämä kaunis hevonen, jolle hra T esitteli puhtoisia jalkapohjiaan. Olihan niissä tietenkin ihmettelemistä - ei kai hevonenkaan nyt ihan joka päivä näe paljaita jalkoja pohjasta päin.

Sellainen reipas päivä meillä, kahvit luonnollisesti juotiin, juttu jäi kuitenkin sen verran kesken, että suuntaamme ooppelin nokan kai pikapuolin taas tuonne Pälkäneen suuntaan...